No mut hei se on ihan PIKKU JUTTU!

Viimeisintä Hipposta lukiessa ajatteluni tarttui hevostalliyrittäjien esiin nostamaan alan arvostukseen. Vapaasti muotoiltuna todettiin, että millään muulla alalla eivät asiakkaat arvosta palvelua yhtä vähän kuin hevosalalla. Asia on varmaankin juuri näin, mutta miksi?

Olen ollut hevostallien asiakas, ennen oman tallin saamista omaan pihaan. Oma tupa, oma lupa ja omat pikkukätöset. Näin jälkikäteen voin todeta, etten ole ollut malliasiakas, vaan näköalaton ja itsekäs hevosenomistaja. Tosin en niin itsekäs ettenkö olisi edelleen väleissä hevostallien pitäjien kanssa, mutta en ole syvällisesti ymmärtänyt sitä, että jokainen TEKO hevosten kanssa vie aikaa, energiaa ja sitä maksullista peliaikaa hevosyrittäjältä. Kengitykseen hevosen vieminen, ylimääräinen loimi, hevosen hajottama vesiastia, katkenneet tolpat, hävinnyt riimu jne. kaikkea tuollaista pyydetään hevostallin pitäjältä, mutta ne ovat normaalin työn päälle tulevia tekoja, jotka vievät aikaa, ja se aika on aina pois jostain tuottavasta työstä. Isommilla talleilla taitaa olla hinnoittelu jo palvelukohtaisesti. On hinta suojitukselle, lääkkeen annolle, käsittelylle jne. Ja tämä on mielestäni hyvä!

Hevosharrastus on kallis, ihan todella kallis. Siitä ei pääse mihinkään. Jos ihminen vuokraisi yksiön (sis. sähköt, vedet ja lämmityksen), saisi päälle ruoat ja mahdollisuuden käyttää kuntosalia, hintalappu tuolle palvelulle olisi varmaankin vähintään 750€/kk. Saatikka jos yksiöön vielä kuuluu kottikärryllisen verran lannanpoistoa päivittäin. Tämä "lannanpoistopalvelu" on kyllä yksiöissä mukavasti järjestelty vessoilla.

Harvat tallit kehäkolmosen ulkopuolella voivat kuitenkaan pyytää kunnollista hintaa palvelustaan, sillä hevosenomistajilla ei ole varaa/halua maksaa palveluista. Todellisuus hevostalleissa on tällä hetkellä se, että tallinpitäjät pyörittävät arkea omasta selkänahastaan 24/7, usein kykenemättöminä pitämään lomapäiviä tai tekemään liiketoimintaa kasvattavia tai kehittäviä investointeja yrityksen ollessa vain välttämättömimmän tuottava.

Ja nyt päästään siihen varsinaiseen aiheeseen eli niin kutsuttuun PIKKU JUTTUUN! Tähän pikku juttujen todellisuuteen olen päässyt sisään asuessani maalla ja pitäessäni omaa pikkutallia. Teen itse kaiken mahdollisen ja mietin samalla miten "kaikki mahdollinen" laajenee yksityisestä yleiseen.

Eräänä päivänä hevoskarsinan oven toinen sarana sanoi sopimuksen irti. Meidän ovet avautuvat suoraan ulos ja saranan metalli antoi periksi. Katselin rikkinäistä saranaa flunssaisena ja kovimmilla pakkasilla pikkulasten nenien valuessa vihreää räkää. Ei mitään mahdollisuuksia vaihtaa sitä. Kun tauti talttui, hyökkäsin paikalliseen rautakauppaan ja hain saranan. Jäin tietenkin suustani kiinni ja varoittelin pikkutytön isää hevosharrastuksen vaaroista ja kehotin vaihtamaan vaikka maastojuoksuun, pilke silmäkulmassa totta kai. Sarana plakkarissa, aikaa PIKKU JUTTUUN mennyt 35 minuuttia.

Tallustin sarana kourassa ovien luo. Totesin tarvitsevani pulttisarjani ja porakoneen. Etsin tarvikkeet, ne sentään olivat helposti löydettävissä. Kyykistyin oven viereen ja väänsin. Kas, tämä olikin mutteriruuvilla kiinni ja sain ruuvin katki. Vahingosta viisastuneena avasin loput mutteriruuvit ovessa olevasta saranametallista pulttiavaimella. Karmin puolella oli niin pitkät ruuvit, ettei porakone jaksanut pyörittää niitä auki, joten avasin ne murinan ja jupinan säestyksellä jatkovarrella ja tähtipääruuvipäällä. Hiki puski hattuun. Ennen uutta saranaa huomasin tarvitsevani hieman apua, kun paksu ja painava ovi meinasi kaatua päälleni, joten vauvaa nukuttava mummu tuli apuun pitelemään ovea. Sitten taas pulttiavainta ja porakonetta ja hiukan kiroilua, niin sarana oli paikallaan. 35 minuuttia meni tähänkin vaiheeseen.

Olin kyllä taas tyytyväinen pätevään ämmyyteeni, mutta suhteutettuna jatkuvasti ylikuumentuneeseen aikatalouteeni totean vaan, että PIKKU JUTTU = 70 minsaa. Jos tämä olisi rikkinäinen ovi yrittäjällä, joka fiksaisi itse, se olisi kallista aikaa. Saati jos työn ostaisi ulkopuolelta. Okei, ehkä ilon toisi supertehokas porakone (ja mullakin on jo Makita). Teen itse tällaisia juttua ihan omasta uteliaisuudestani. Mitä voin oppia? Miten tämä toimii? Ja tietenkin myös siitä syystä, ettei kukaan fiksaa tällaisia asioita puolestani.

Kiteytettynä se mitä haluan tällä tarinalla ilmaista on se, että jokaiseen tekoon tarvitaan tekijä ja tekeminen vie aina enemmän tai vähemmän tekijän aikaa. Jokaisen pohdittavaksi sitten jää, miten oman ja muiden ajan hinnoittelee ja mihin oma aika riittää. Ruuhkavuosia elävän pikkulasten äidin, joka samaan aikaan ratsastaa, hoitaa pientä talliaan ja tekee teatterialan töitä, aika on ekstrakallista! Niin kallista, että sarana oikeastaan saisi maksaa mulle!

Kuvassa erässä PIKKU JUTTU, joka itse asiassa tällä kertaa oli pikku juttu, eli kuluneen hokin vaihto.  Ei tarvittu ärräpäitä, eikä moottorityökaluja, riitti pelkkä hokkiavain ja hauikset!