Mountain Horse Polar Breeches ja Pikeur Soft Shell kokemuksia

Nyt kun pakkanen paukkuu ja hangella olisi mukava viilettää, niin pukeutumiseen kannattaa kiinnittää erityistä huomiota. Tässä omia käyttäjäkokemuksiani otsikon talviratsastushousuista. Hankin molemmat housut useampi vuosi sitten, ja tässä huomioita siitä, miten ne ovat käytössä toimineet ja onko laatu järkevässä suhteessa hintaan.


Ensiksi Mountain Horsen hyviksi mainostetut Polar Breechesit. Ostin kyseiset topparatsastushousut Reunos Oy:stä Turusta, ja kyseisessä liikkeessä on aina ollut hyvä asiakaspalvelu. Ensimmäisenä talvena taisin käyttää housuja kerran. Niistä puuttuu omalle vartalotyypilleni sopiva istuvuus. Kun istun hevosen selässä, housut kinnaavat reisistä haarojen ollessa auki, mutta ovat suuret vyötäröstä, kun housut työntyvät ylöspäin. Mielestäni tässä on jo muotoilun kehittämisen paikka, sillä ratsastustarkoitusta vartenhan nämä on tehty. Varsinaissuomalaiset talvet ovat olleet niin leutoja 2012-2018, että olen käyttänyt topparatsastushousuja noin 18 kertaa. Ne eivät koskaan olleet täysin mieleiset, ja kymmenen käyttökerran jälkeen huomasin, että laatu on surkeaa.
Ratsastuspaikoista kului paikkamateriaali pois ja haarat aukesivat. Melkein 200€:n housuista tämä on anteeksiantamatonta.

Otin yhteyttä Reunokseen, kuitin olin tietenkin siinä kohtaa jo heittänyt menemään, kun ostohetkestä oli pari vuotta. Reunoksessa oli erittäin asiallista asiakaspalvelua ja tuotereklamaatio eteni yhdessä heidän kanssaan tehtaalle.  Tehtaan kanssa olin yhteydessä housuista löytyvän sarjanumeron ja valokuvien perusteella,  mutta he nostivat kädet pystyyn, kun kuittia ei löytynyt. Olin tästä melko ärsyyntynyt, sillä mielestäni minulla on syytä olettaa, että talviratsastushousut EIVÄT ole kertakäyttöiset.

Nyt käyttökertojen hinta on yli 10 euroa, eikä housut todellakaan ole enää kunnossa. Ohessa kuvia, joista voi todella kuinka huonolaatuista housujen paikkamateriaali on. En suosittele kenellekään näiden ostamista.

* 1/5 tähteä. Yksi tähti tulee siitä, että housuista ei todellakaan mene tuuli läpi ja ne ovat lämpimät. 











Pikeur Soft Shell talviratsastushousut ovat olleet huomattavasti enemmän käytössä kuin aiemmat housut. Ne ovat käyneet kanssani maastossa, valmennuksissa, kentän pintaa maistelemassa, metsässä ja toimineet joka paikassa loistavasti. Paikat ovat pysyneet täydellisen ehjinä, vain nahkasaappaista on tarttunut paikkoihin hieman mustaa väriä.

Softshellhousut eivät kuitenkaan sovi kylmimmille -20 asteen pakkasille sellaisinaan, vaan alle tarvitaan paksut ja ilmavat, pitkät kalsarit ja mieluiten ratsastuksessa vielä pitkähelmainen takki reisiä paleltumiselta suojelemaan. Housuissa on myös itselleni erityisen hyvin passaava muotoilu, vyötärö on korkea ja lahkeet ovat tässä valitsemassani mallissa lyhyet. Kangas joustaa myös sen verran, että lisäalushousut tai -kilot eivät tuota ongelmaa. Pikeur onkin ollut minulle monen tuotteen kohdalla todellinen kestävän kulutuksen valinta, sillä tuotteiden käyttöikä on pitkä. Ensimmäiset kunnon ratsastushousuni kestivät todella kovasta kulutuksesta huolimatta joka päiväisessä käytössä 10 vuotta. Sen jälkeen vasta paikoista alkoi valo näkyä läpi. Nämä kyseiset Softshellhousut eivät kuitenkaan ole hurjimpien pakkasten ratsastushousuja, mutta toisaalta; tarvitseeko yli -20 asteen pakkasella enää hevosenkaan puolesta ratsasta?

*5/5 tähteä. Täydellinen istuvuus, laatu ja pakkasessa toimivuus. Hinta-laatusuhde on erittäin hyvä. 

Uutena housut ovat investointi, mutta jaettuna käyttövuosille (joita nyt kaiketi on 6) ja vuosittaisiin käyttökertoihin (vuosien keskiarvo noin 60) on ratsastushousujen käyttökerran hinta ollut 0,50€. Uutena housut maksavat 150€:sta ylöspäin. Ekologisen ja säästäväisen ratsastajan valinta! 


Olen vierastanut silikonigrippipaikkoja ratsastushousuissa, joten sellaisten kylmänkestävyydestä minulla ei ole tietoa. Lasten pakkaspukeutumisessa ainakin sanotaan, että liukuestesukkia ei kannata pukea talvikenkiin liukuestemuovin kylmenemistaipumuksen vuoksi? Paleleeko grippipaikan kohdalta enemmän? En tiedä. Eiköhän tällä hetkellä innokkaiden ratsastajien peppulaboratoriossa oteta siitä asiasta selvää? Antakaa latua ihanilla hangilla!

Voiko sektion jälkeen ratsastaa ja koska voi?

Raskaus ja ratsastus sopivat huonosti yhteen. Kaksi sektiota läpi käyneenä en myöskään lämpimästi suosittele näiden kahden yhdistämistä. Kerron seuraavassa omakohtaiset kokemukseni sektioistani, niiden vaikutuksesta ratsastamiseen, omaan kehoon ja toipumisajoistani.

Ensimmäinen synnytys meni meillä kiireelliseen sektioon ja ekat synnytyksen jälkeiset viikot vietinkin lasta teho-osastolla hoivaten. Parin ensimmäisen synnytyksen jälkeisen viikon verran kehoni siis toipui vähän huomaamatta, koska olin vain lapsesta huolissani. Rokki asui tuolloin Kuusiston maneesitallilla ja hänestä huolehti hyvin sekä Leni -ratsastusterapeutti että Ninni. Olin kovin helpottunut ja kiitollinen, ettei minun tarvinnut lapsen lisäksi huolehtia vielä hevosestakin. Hevosen selkään kipusin parin viikon jälkeen jälkitarkastuksessa käytyäni. Juttelin lääkärin ja neuvolan tädin kanssa he totesivat, että tutulla, rauhallisella hevosella voin kokeilla, miltä homma tuntuu ja tehdä oman voinnin mukaan. Ihan mukavaltahan tuo tuntui, ja oma kudostyyppini on nopeasti paranevaa sorttia, se todettiin käsileikkaukseen mentäessä. Tässä "sektio -meniskö ridaan?" -aiheessa korostan sitä, että me ihmiset haluamme monesti jotain nopeammin, paremmin ja enemmän, eli vähän niin kuin suomenhevosillakin; pää vie ja jalat pyrkii pysymään perässä. Se ei kuitenkaan pitkällä tähtäimellä ole kovin hedelmällinen ideologia, sillä haaveri tulee todennäköisyyksien mukaan ennen pitkää.

Aluksi meidän tekeminen hevosen kanssa oli vain lähinnä vauvalle ja isälle yhteisen ajan antamista ja taidettiin pitkälti vain köpötellä ja liinailla. Oma olo oli kuitenkin ekan sektion jälkeen varsin hyvä, enkä kokenut haavassa painetta eivätkä esim. housujen kaulukset tehneet ikävää tunnetta. Ja silloin olin myös nuorempi, paikat olivat vetreät ja olin hyvässä lihaksessa - palautuminen jopa leikkauksesta kävi nopeaan. Silloin Rokki oli myöskin vähemmässä lihaksessa nyt, eikä esimerkiksi koskaan pukitellut.

Toisen sektion jälkeen 2016 ei olisi tullut mieleenkään mennä hevosen selkään. Haavakivut olivat aivan eri maasta, kaksi lasta vei sekä ajan että valveillaolovoimat ja vatsa ei palautunut ollenkaan niin hyvin kuin aiemmin, enkä myöskään ollut fyysisesti yhtä hyvässä kunnossa kuin ensimmäiseen sektioon mennessä. Kaikki lihakset olivat myös kadonneet jonnekin... no sanotaan nyt vaikka - läskin alle. Onneksi olin ollut kaukonäköinen (ja varsakuumeinen) ja laittanut Rokin tiineeksi ja hän oli siinä kohtaa puolessa välissä omaa tiineyttään. Sainkin siis hyvillä mielin ja rennoin, joskin maidontäyteisin rinnoin keskittyä vauvaan ja esikoiseen. Mitään mielihaluja ei oikeastaan ratsastamaan ollut, sillä kehossa ei ollut sellaista voimaa, johon olen siinä tottunut, enkä myöskään ollut kiinnostunut hevosen kanssa vemputtelemaan vain näön vuoksi. Joten toisesta sektiossa annoin itseni palautua täysin rauhassa ilman mitään treeniä. Taisin käydä muutaman kerran käpyttelemässä hevosen kanssa ennen joulua varmaan terapeuttisessa mielessä miehen kiristämättömät toppahousut jalassa.

Kuopus syntyi marraskuussa 2016 ja siitä tietty sitten alkoi epämääräisen kylmyyden aika. Jälleen kerran mammat, mummut ja kylän tädit varoittelivat, etten sitten vaan vilustuta ja tulehduta hevoshommissa tissejäni. Keväällä -17 putputin Rokilla muutaman kerran, niin maidontuotannosta kasvaneet rinnat tulivat kipeiksi liikkeestä. Hyvät oli rintaliivit, mutta kun tällaiset G-kupin tissit hölskyvät täynnä maitoa, niin kyllä se vähän juilii. Oikeastaan odottelin ihan rauhassa Rokin omaa synnytystä ja rupesin varovaisesti ratsastelemaan vasta syys-lokakuussa 2017 pikkuhiljaa. Tämä ratkaisu oli meille hyvä ja oikeastaan ainoa mahdollinen aikataulujen, omien vointien ja hevosen tilanteen kannalta. Vieläkään keskivartaloni ei ole palautunut samanlaiseksi kuin se oli ennen toista synnytystä, mutta enpä ole erityisemmin ehtinyt sitä jumpauttamaan. Nyt kun imetys jää pois, niin toivottavasti saan kehooni taas sen ominaisen voiman ja elastisuuden, jota olen tänä lölleröpullakautena kaivannut.

Toisin sanoen toisesta raskaudesta ratsastin oikeasti vasta 11kk:n päästä synnytyksestä omalla hevosellani ja kunnolla. Nyt kun ratsastan ja pyrin käyttämään vatsalihaksia siirtymissä, ne ovat välillä vähän hämillään ja tuntuu että hermotus ei vieläkään täysin toimi ja ainakin se on hidasta.

Mutta ajatelkaa jos olisi MIES, niin joutuisi joka ratsastuskerta asettelemaan perintökalleudet jonnekin turvaan!

Yhteenvetona:

-sektio on iso leikkaus, jossa mahan peitteet aukaistaan ja ommellaan takaisin kiinni
-sektion kanssa ei kannata pelleillä
-kuuntele omaa oloasi ja konsultoi aina hoitavaa tahoa
-tee hyvä riskianalyysi ratsastuksen suhteen
-älä ole tyhmä
-delegoi rodeoratsut nuorille ja osaaville ja nauti itse vauvasta

Viralliset sektion jälkeen hevosen selkään suositukset taitavat tällä hetkellä vaihdella kolmen ja neljän kuukauden välissä.

Rakastu oriin ja tee itsellesi täydellinen hevonen vol. 2.

Hilmasta tuli sellainen kuin odottaa saattoi, viitaten aiempaan postaukseeni.

Ajattelin, ja muka huomasin ja tein melko varman päätelmän siitä, että Rokki päästää oria paljon läpi rakenteessa ja liikkeessä, mutta luonne ja väritys periytyy tammalta. Kun olimme kasvattajakisan 2015 kokeneet pikakoulutuksella, niin 2016 tulin itse raskaaksi ja päätin, että Rokki saa kokea äitiyden ilon myös. 

Seurasi armoton orien läpikahlaaminen. Tavoitteena oli nyt tehdä selkeästi koulusuomenhevonen, eli liikettä ravissa ja laukassa piti ehdottomasti löytyä, Rokin pihdissä olevia takakinttuja ei saanut kerrata, orin pään ei saanut olla iso, säkäkorkeuden maksimissaan 160cm, luonteen piti olla hyvä ja ystävällinen, ei ihottumataipumuksia ja näiden lisäksi oria piti saada luomuna, sillä jotenkin päässäni pähkäilin sen niin, että Rokki tulisi paremmin tiineeksi luomuastutuksella. Rokki on melko pitkäselkäinen, mutta sitä en ole koskaan halunnut pelätä, sillä pitkän selän alle mahtuu jalat paremmin kuin lyhyen. Selän mittaa en sen kummemmin asiaa ratkaistessani pohtinut, vaan yleistä kokonaisuutta ja huonoimpia mahdollisia lopputuloksia. 

Yksi ratkaisevista tekijöistä oria valitessani on aina tunne. Kun aiemmat reunaehdot täyttyivät, huomasin, että silti jotain puuttuu. Minun pitää ihastua oriin! Minun pitää kuvitella, että juuri tämä ori passaisi Rokille, juuri tästä oriista syntyisi minulle sopiva hevonen, johon olisi helppo rakastua. Upeita oreja on paljon, muutamia suosikkejani mainitakseni Corleone, Herkko Hurmaus, Savelan Hemuli, Anisian Alvar, Ypäjä Arska, Lakeuden Ihme. Päädyin kuitenkin pieneen, upeaan, ihanaan ja lahjakkaaseen Pirvettiin, joka periytyy suoraan Kelmistä. Tarina Rokin astutusreissusta löytyy täältä.

Kaikki meni enemmän kuin helposti, kaikki meni loistavasti! Yksi hyppy, yksi varsa! Jos olisin uskonnollinen, laittaisin käsiä yhteen ja kiittäisin suurempia voimia, mutta totean vaan nyt yleisesti, että olen todella kiitollinen asioiden mentyä näin kivuttomasti ja onnekkaasti astutuksessa ja synnytyksessä. 

Äiti aina suojelee pienokaistaan. 

Varsa syntyi ja hän on todella komea. Isolinjainen, erittäin hienosti suomenhevoseksi liikkuva, kaunis ja rohkea Diiva Dirlanda. Nimensä hän sai pullisteltuaan egoaan heti ensi päivistä lähtien. Varsaan tuli kaikkea sitä mitä toivoinkin. Diivalla on hyvä, laaja käynti, ilmava ja notkea ravi ja joustava, matkaavoittava ja laaja laukka. Hänellä on myös esiintyjän taitoa ja hän on luontaisesti ryhdikäs. Hän on huomattavasti isosiskoaan uhmakkaampi, reaktiivisempi ja pohdiskelevampi. Mikäli vain terveyttä riittää, niin hänestä voi kuoriutua varsinainen kouluratojen kekkeriheppa minulle.


Harmillista kyllä Pirvetti laukkaa nyt vihreämmillä laitumilla ja hänestä jäänyt ori Krouvin Herpertti siirtyi myös samoille laitumille onnettomuuden seurauksena. Olisin ollut valmis kertaamaan Rokin 2018 kesänä Pirvetillä, mutta näillä näkymin astutukset jätetään Rokin osalta hamaan tulevaisuuteen ja keskitytään yhdessä hömpöttelyyn ilman varsuleita. Silti takaraivossa kutittelee ajatus uuden varsan tekemisestä... Mutta ei tänä vuonna! 

Voiko hevosharrastus olla ympäristöystävällistä? Vol.1

Pidän itseäni melko ekologisena ihmisenä, mutta esimerkiksi Hesarissa ollut hiilijalanjälkitesti ja Sitran elämäntapatestit paljastivat, että olen melko kaukana siitä luontoa omilla valinnoillaan ajattelevasta ja arvostavasta ihmisestä, joka haluaisin olla.

Hevosharrastus kuormittaa luonto ja ympäristöä monilla tavoin.

Ensinnäkin - hevoset pierivät ilmaan metaania, joka kiihdyttää omalta osaltaan ilmaston lämpeämistä.
Myös lanta ja sen loppukäsittely aiheuttaa ympäristöhaittoja. Mikäli lanta saataisiin nopeampi alkutuottajasta eli hevosesta polttoon, saisimme ratkaistua sekä osan metaanin vapautumisesta ilmakehään että Suomen energiavajetta. Olisi ns. tuhannen taalan paikka nyt alkaa ajamaan yksityiskuluttajillekin lannanpolttoon soveltuvien lämmityskattiloiden laillistamista. Tämä ei toistaiseksi ole Suomessa onnistunut, sillä hevosen lanta luokitellaan meillä eläinperäiseksi jätteeksi, kun toisin taas Ruotsissa se on kasvisperäistä jätettä ja onkin ainakin isoissa laitoksissa polttojätettä. Fortum näki tässä bisneksen paikan, kuinkas muuten, ja he ovat saaneet erityisluvalla kokeilla lannanpolttoa laitoksillaan.

Hevostalleilla palvelu on helppo mutta kallis, ja anteeksi nyt vain, mutta vaikuttaa hieman typerältä maksaa Fortumille kuivikkeen tuonnista ja lannanpoisviennistä, kun itse lannankeruuseen käytetty työmäärä on kaikkein kallein ja aikaavievin vaihe lannankäsittelyssä. Myöskään lannanpoltto ei välttämättä ole kaikkein hyödyllisin ja järkevin tapa hyödyntää hevosenlannan mahdollisuuksia, sillä hevosenlanta on erinomaista ravinnetta pelloille. Pellot tarvitsevat "ruokaa", jotta pysyisivät viljavina ja tuottoisina ja hevosenlannan levityksellä päästään eroon kemiallisista keinolannoitteista, joiden hinta kipuaa jatkuvasti ylöspäin ja joihin tarvittava luonnon raaka-aine kuten fosforia on loppumassa maapallolta - ainakin jollakin aikataululla. Tämän vuoksi on kaiketi parempaa hevostallien ja maanomistajien tehdä haisevaa yhteistyötä ja pyrkiä pitämään pellot hyvässä kunnossa lannan voimin.

Toiseksi heinä pyöritellään paalimuoveihin, ja todella monet tallinpitäjät polttavat heinäpaalimuoveja, vaikkakin tuon jätteen oikea paikka olisi energiakeräyksessä, muovin kierrätyksessä tai sen suuren öljypitoisuuden vuoksi suoraan polttojätteessä lämpölaitoksella. Ulkopoltosta vapautuu ilmaan kemikaaleja, joita pitäisi käsitellä suljetussa ja suodattimin varustelluissa laitoksissa.

Hengitetään puhdasta ilmaa! Ja yritetään myös pitää se puhtaana? Photo by Joshua Earle on Unsplash

Kolmanneksi nostan ostokäyttäytymisen hevostarvikeliikkeissä. Fastfashion on tullut hevosmaailmaankin ja omasta näkökulmastani - pihi, säästäväinen, harkitsevainen ja melkein ekologinen - on aivan järjetöntä huomata ihmisten hankkivan satulahuopia siinä, tässä ja tuossa värissä ja sopivaan suojasettiin ja kyllästyä kolmen minuutin päästä ja aloittaa projekti alusta. Tämä kertoo toki myös siitä, että on varallisuutta tuhlata jonnin joutaviin tuotteisiin aikaansa ja rahaansa, mutta myös yleisestä asenteen muutoksesta tavaraa kohtaan.

Itse pärjään varsin mukavasti noin viidellä satulahuovalla, parilla suitsilla, samoilla harjoilla (7 vuotta), eikä loimiakaan ole tarvinnut uusia kuin loimentappajan hampaiden jäljiltä. Jos haluaa säästää omaa aikaansa, rahaansa ja luontoaan, ostaa laadukkaita tuotteita harkinnan jälkeen. Varsinkin vesiastioiden suhteen hevoseni ovat olleet todella puuhakkaalla tuulella, eivätkä mitkään hevosille hevostarvikekaupoissa kustomoidut pehmeät muovisaavit kestäneet heillä. Onni ja ehjyys saapui luoksemme Kotapadan ja sinisten teollisuustynnyreiden muodossa. Ne puoliksi ja kyllä kestää kovaakin hampailua.

Muutoinkin meillä jatkuva muovinen kulutustuote ämpärit ovat olleet kovilla, ja olenkin tässä joka vuosi ainakin kolme ämpäriä laittanut muovituotteiden taivaaseen - eli kaatopaikalle ikuisiksi ajoiksi kököttämään tulevien sukupolvien ongelmaksi. Muoviämpäreiden tilalle pitänee hankkia jotain muuta - ehkä sinkkiä? Vinkkejä kestäviin ämpäreihin, jotka eivät jäädytä sormia tai kuumennu auringossa, otetaan vastaan?

Neljänneksi mieleeni nousee hevoskuljetus. Emme taatusti omistaisi punaista paholaista eli pakettiautoamme ellei meillä olisi silloin tällöin hevosten kuljetustarpeita. Tosin sopiihan tuo dieselsyöppö myös mieheni töihin, mutta ensisijaisesti se hankittiin kisatarpeitani ajatellen. Autoilun korvaaminen hevosharrastuksessa tuntuu kaukaisemmalta kuin Neptunus. Miten muka hevosen saisi kisapaikalle, klinikalle tai uudelle omistajalle? Miten pakokaasupäästöjä voisi hevostelussa vähentää?

Vol. 2. postauksessa lisää hevosharrastuksen ympäristöteoista - tai onko niitä edes?

Rakastu oriin ja tee itsellesi täydellinen hevonen vol.1

Varsakuume nostaa päätään näin kevään korvalla. Tarkastelen varsotuspäätökseen johtavia tekoja ja ajatuksia täysin omakohtaisesti, harrastajamaisesti ja täysin tunnepitoisesti, joten minkäänlaisiksi ohjenuoriksi ajatuksia ei saa ottaa. Tai jos niin tekee, niin ainakin täysin omalla vastuulla.

Ensimmäiseen varsaan johtava tapahtumien ketju oli Rokin ristinivelten tulehdus vuonna 2013, ja sitä seurannut lepokausi. Kangasalan klinikan Heikki antoi meille vaihtoehdoiksi sähköshokkia tai lepoa, ja päädyimme siihen, että varsaloma tekisi Rokille ikänsäkin puolesta (hän oli tuolloin viisivuotias) hyvää. En halunnut varsasta mitään jättihevosta, sillä itse olen lyhyt ja lyhytjalkainen, ja kokemukseni leveärunkoisten ja isojen suomenhevosratsujen selässä ovat olleet epämukavia. Tämän vuoksi rajasin upeat oriit Herkko Hurmauksen, Lastun Lekan ja tuolloin vielä astuvan Pilven pojan ulos valikoimista. Tähtäsin kokoon, joka olisi noin about Rokin kokoinen. Hän on säältään noin 158 ja rungoltaan enemmän silakka kuin norsu. Rokin vanhemmat Hilto ja R.R.Viisu ovat hieman kookkaampia, joten vahingossa voisi tulla suurempikin varsa. Isoa kokoa en kuitenkaan ensisijaisesti lähtenyt hakemaan.

Hilma parin päivän ikäisenä.

Selasin erilaisia oreja, ja ensisijaisesti halusin parantaa varsalle laukkaa ja hyppyä. Rokin laukka on vaatimatonta ja esteillä hän ei ole koskaan osoittanut lahjakkuutta, vaikkakin nöyryydellä on rämmitty 90 cm:n radastakin yli. Kun Rokin tiinehtymisestä ei tuolloin vielä ollut mitään kokemuksia ja itsekin olin ensimmäistä kertaa varsaa tekemässä, päädyin orisuorat, orikuvastot, orisivustot ja sukupostin dream pedigreen puhki koluttuani Valtteri Valloitukseen, jonka kanssa sekä asuimme samalla tallilla, ja joka 2013 sijoittui ensimmäiseksi laatuarvosteluissa Ypäjän nelivuotiaiden finaalissa. 

Valtterilla on paljon sellaisia ominaisuuksia, joita varsaan halusin. Valtterilla on todella hieno, rungon läpikäyvä ja elastinen laukka, ori hyppää notkeasti kuin kissa ja sillä on paljon luustoa. Molemmat hevoset, sekä Rokki että Valtteri ovat todella hyväluonteisia, ja Valtteri muun muassa matkustaa samassa trailerissa tamman kanssa. Hän on sellainen mamman kultapoika. Valtterin emän ja sisarukset olin myös tavannut, ja tunsin Hermelin linjan ja olin vakuuttunut siitä, että sieltä tulisi pomppua ja laukkaa. Paljon teki myös se, että Valtterin omisti Heli, joka tunsi myös Rokin ja oli valmis yhdistämään näiden kahden linjat. Kiitos siis Helille syntyneestä kultamussukastani!

Kävimme Rokin kanssa Kylämäen asemalla, jossa Rokkia ultrattiin ja siemennettiin Valtterin tuorespermalla. Eli käytännössä homma meni näin: ajoin Rokin Kylämäkeen, eläinlääkäri ultrasi kohdun ja follikkelin tilanteen. Jos follikkeli oli tarpeeksi iso (Rokilla muistaakseni noin 44mm) ja kohdun ödeemä hedelmällisessä tilassa (tarkkaa mittaristoa en nyt muista mutta +++ oli tarpeeksi) Rokki ei kuitenkaan tiinehtynyt kovinkaan helposti, vaan vasta Kylämäen laitumilla oleilun ja kesäloman ja EI kiimankatkaisun (eli hormoni, joka tuikataan hevoseen ja edistää kiimahuipun ilmaantumista) jälkeen Rokki tuli seitsemännellä tuorespermapaketilla tiineeksi. Olihan siinä sitten Helillä ajelemista meidän tähden ja Valtterilla lempimistä! (Tammakohtaisesti kypsän follikkelin koko voi vaihdella todella paljon: toiset tulevat tiineeksi 25mm munarakkulasta ja toiset 44mm:stä.)

Kultaiset kaverukset Hilma ja meidän ykkönen!

Viimeinen astutus meni myöhäiseksi, taisi olla syyskuun 2013 alkupäiviä, mutta niin vain siittiö löysi munarakkulan ja varsa lähti kasvamaan. 

Hilma syntyi tarhaan heinäkuun loppupuolella ja oli heti ihan mahtava. Hilma on lähes täydellisen luonteinen hevonen. Hänelle käy kaikki, hän on rohkea olematta töykeä, hän on kuuliainen ja ystävällinen ja hän on energinen olematta kuuma. Pomppua ja laukkaakin tuli pakettiin. 

Hilman kanssa näyttelyt ovat menneet suht penkin alle. Ensimmäinen näyttely oli meidän vieroitus ja itse olin 38 asteen kuumeessa. Tästä kuvittelisi seuraavan katastrofi, mutta koska Hilma on luonteeltaan niin kelpo, niin sekaisin meni ainoastaan askellajit, yhtään esittäjän luita ei katkennut. Ystäväni Jonna esitti Hilman, ja kiitos siitä! Varsa oli kuitenkin niin poissa tolaltaan, ettei askellajeissa ollut juuri muuta näytettävää kuin se, että varsa ei ole halvaantunut paikalleen. 2017 laatuarvostelukarsintaa ennen ihmettelin kaverini Satun kanssa, että uskallanko viedä vai en, kun edeltävänä päivänä Hilma oli kaarevalla uralla epäpuhdas, mutta suoralla ok. Päätimme sitten kuitenkin kokemuksen vuoksi lähteä, mutta hypyissä ja laukassa huomasimme, että hevoslapsi oli reväyttänyt perseensä. Hyppy- ja laukkapisteet eivät olleet kummoiset, vaikka niissä tämä pieni, kultasydäminen heppa on hyvä. Ravi Hilmalla ei oikeastaan ole kummoinen, käynti on aivan tavallinen. Laukassa ei ole suurta liitovaihetta, mutta se on hyvää ja kolmitahtista ja laukanvaihtoja hän tarjoilee usein, kun "se vaan on niin helppoa". Myös estetreenissä ennen laatuarvosteluja Hilma suoritti hienosti ja antoi mun odottaa parempaa tulosta laatuarvosteluista, turhaan. 

Ajattelen kuitenkin, että äärettömän hyvän harrastehevosen Hilmasta tekee hänen "kaikki käy, nyt ja aina" - luonteensa. Hevonen, jolla on sydän puhdasta kultaa.

Hilma kaksivuotiaana.

Olen ratsastanut Hilmalla sen verran, että hän osaa mennä käyntiä, ravia ja pysähtyä ratsastaja selässä. Muuta ei vielä olla tehty. Ajattelinkin, että Hilman luuston kehittymisen kannalta olisi hyvä, jos hän saisi tehdä varsan. En kuitenkaan itse halua enempää hevosia, vaan lähinnä geenejä kiertoon ja hyviä suomenhevosvarsoja maailmaan, joten annoin Hilman siitosliisinkiin Johannalle. Nyt Hilma onkin tiineenä oriista Taranis, joka on varmasti äärettömän hyvä valinta Hilmalle, sillä ori itse ja sen suku korjaa syntyvään varsaan elastisuuden puutetta ja ravia. Taranis on itse varsinainen kumipallo ja sijoittui kasvattakisan esteosuudella hopealle 2017. Varsaa odotetaan syntyväksi 2018 kesäkuussa. 

Hevoskuurilla

Flunssa täällä talossa taittuikin nyt allekirjoittaneen keuhkoputkentulehdukseksi. Hitsipilli sanon mä.

Kävin apteekissa, ja sain antibiootiksi keuhkojen rohinaan Doksimysiiniä. Sehän sitten vähän nauratti, koska viimeksi olen hakenut samaista antibioottia varsalle. Ajattelinkin, että voisi tehdä ihan hyvää jakaa tuo kesäinen hoitokertomus muulle kansalle opiksi, ja jos ei siksi, niin tarinoinnin vuoksi ainakin.

Diiva pöllähti maailmaan 18.5.2017. Synnytys meni hienosti, Rokki meni maate ilmoitettuaan minulle kopinalla, että nyt on tosi kyseessä. Hiippailin karsinalle ja taskulampun valossa tutkin miten tilanne eteni. Hyvinhän se eteni.

Aloitin seleenin syöttämisen Rokille noin kolme kuukautta ennen laskettua, jotteivät jälkeiset jäisi kiinni kuten Hilmasta. Jälkeiset eivät nyt jääneetkään kiinni, vaan suorastaan ampuivat ulos jopa niin, että varsan napanuora ei ehtinyt normaalista katkeamaan.

Jälkeiset! Nam! 

Ihmettelin aikani sitä jälkeiskasaa ja napanuoraa, joka edelleen oli Diivassa kiinni. Konsultoin puhelimitse yöllä päivystävää eläinlääkäriä ja sitten kera ystäväni Sadun, joka ihanasti tuli mua auttamaan yöllä, päädyimme leikkaamaan napanuoran.

En ollut hoksannut ostaa desinfiointiainetta, mutta löysin metyleenisineä ja koskenkorvaa joilla sitten steriloin sakset. Kaikki, jotka ovat koskaan olleet metyleenisinen kanssa tekemisissä tietävät, että se värjää. No, sitten sakset sinisinä ja kossulta haisevina -> mikä järki oli muuten valella niihin vielä kossua... Oli varmaankin hieman hysteriaa ilmoilla. Menimme karsinaan, jossa Rokki mutusti jo heinää ja joi vettä ja varsa sinkoili sotkeutuen napanuoraansa. Leikkasin napanuoran saksilla poikki, puhdistin napanuoran noin 10cm pään metyliinisinellä ja toivoin parasta.

Sitten ulos karsinasta ja jälkeisiä levittämään. Ne olivat nätit ja kokonaiset ja pystyimme Satun kanssa huokaamaan helpotuksesta, kun Rokin kohtuun ei ollut jäänyt vaivaamaan mitään ylimääräistä.

Ei me kuitenkaan tästäkään synnytyksestä niin helpolla päästy, sillä noin 10 päivän kohdalla huomasin varsan napatyngässä, joka muutoin oli melko mukavasti kasaan kuivunut, ikävää turvotusta.

Hippomedista tuli Jaana paikalle ultraamaan varsaa, joka oli varsin kiittämätön ja reipas potilas, ja antoi meidän maistella takajalkojen potkuvoimaa. Tulehdusarvot olivat hieman koholla ja navan seudulla tulehduspaise, joka eritti märkää ihon sisään. Jaana totesi, että pääsimme hyvässä vaiheessa tilanteeseen kiinni, kun tulehdus oli vasta nousussa, ja hoitosuunnitelma tehtiin sen mukaan. Hoitona oli alueen puhdistus, joka näin jälkikäteen todettuna oli aivan jäätävä mahdottomuus ja vaarallistakin, sillä varsa arkoi kipeän alueen kosketusta ja teki kaikkensa ettei sitä kosketeltaisi, sekä suun kautta Doksimysiini -antibiootin syöttäminen.

Ajellaan karva pois ultrauksen tieltä. 

Ja ultrataan kiittämätöntä pikkupotilasta, jota ei lääkkeellisesti rauhoitettu,
vaan pidettiin rauhoittavassa "nippu"otteessa, joka eritehokkaasti vei varsan sekoiluhalut.

Jaana antoi kaksi lääkevaihtoehtoa e-reseptinä Yliopistolliseen apteekkiin, ja hain ne sieltä sitten; tosin tarvittavaa hevoskuuria ei löytynyt ja jouduin lääkkeen perässä juoksentelemaan useaan otteeseen. Pillereitä annettiin - muistaakseni - kaksi kahteen otteeseen. Tein aluksi ohjeen mukaan, eli murskasin pillerit, työnsin ne ruiskuun ja vettä sisään. Yritin, paino sanalla *yrittää* antaa tämän ruiskautuksen varsalapsen suuhun, mutta eihän siitä mitään tullut. Menimme ympäri karsinaa holtittomasti, lääke ilmeisesti maistui pahalta ja oli epäilyttävä, ja koko homma meni ihan tappeluksi.
Sellainen riitely ei kuulu hevosideologiaani, eli rupesin kehittelemään vaihtoehtoisia tapoja. Työnsin ruiskun täyteen melassisiirappia ja lääkettä ja homma rupesi varsallekin maistumaan.

Tosin siirappi tukki ruiskun ja siinä sitä sitten oltiin taas tökötti tuupissa, varsa hermona ja eukko hiilenä. Sitten siirryin laastimisvaiheeseen. Kumihanskat käteen, pieni määrä lääkettä ja melassia ruiskuun, melassia, vettä ja lääkettä pakasterasiaan ja kärsivällinen lääkkeensyöttö pieninä määrinä varsalle. Paise laski pikkuhiljaa ja kuukauden verran taidettiin lääkkeen kanssa leikkiä. Satu pääsi tästäkin lääkintävaiheesta osalliseksi, mutta palaute oli ihan positiivista, sillä tuolloin varsa oli jo oppinut herkuttelemaan melassi- ja lääkekombolla.

Paisetta ultrattiin pariin otteeseen kesän aikana ja kun märkä rupesi laskemaan ja tulehdusarvot normalisoituivat, tilanne oli hallinnassa eikä mätäpaiseen leikkausavaukseen jouduttu - ONNEKSI -lähtemään. Tästä käsittelystä ei varsalle jäänyt onneksi mitään isompia traumoja, vaan hän on erittäin luottavainen ja ystävällinen hevonen. Matolääkekin maistuu vaaville oikein helposti.

Nyt kun "nautin" itse tätä Doksimysiini -kuuria, tämä kaikki viime kesän hoivailu palasi mieleeni, ja tulevia varsottajia silmällä pitäen ajattelin, että aukikirjaaminen tällaisestakin tilanteesta voisi olla paikallaan.

No mut hei se on ihan PIKKU JUTTU!

Viimeisintä Hipposta lukiessa ajatteluni tarttui hevostalliyrittäjien esiin nostamaan alan arvostukseen. Vapaasti muotoiltuna todettiin, että millään muulla alalla eivät asiakkaat arvosta palvelua yhtä vähän kuin hevosalalla. Asia on varmaankin juuri näin, mutta miksi?

Olen ollut hevostallien asiakas, ennen oman tallin saamista omaan pihaan. Oma tupa, oma lupa ja omat pikkukätöset. Näin jälkikäteen voin todeta, etten ole ollut malliasiakas, vaan näköalaton ja itsekäs hevosenomistaja. Tosin en niin itsekäs ettenkö olisi edelleen väleissä hevostallien pitäjien kanssa, mutta en ole syvällisesti ymmärtänyt sitä, että jokainen TEKO hevosten kanssa vie aikaa, energiaa ja sitä maksullista peliaikaa hevosyrittäjältä. Kengitykseen hevosen vieminen, ylimääräinen loimi, hevosen hajottama vesiastia, katkenneet tolpat, hävinnyt riimu jne. kaikkea tuollaista pyydetään hevostallin pitäjältä, mutta ne ovat normaalin työn päälle tulevia tekoja, jotka vievät aikaa, ja se aika on aina pois jostain tuottavasta työstä. Isommilla talleilla taitaa olla hinnoittelu jo palvelukohtaisesti. On hinta suojitukselle, lääkkeen annolle, käsittelylle jne. Ja tämä on mielestäni hyvä!

Hevosharrastus on kallis, ihan todella kallis. Siitä ei pääse mihinkään. Jos ihminen vuokraisi yksiön (sis. sähköt, vedet ja lämmityksen), saisi päälle ruoat ja mahdollisuuden käyttää kuntosalia, hintalappu tuolle palvelulle olisi varmaankin vähintään 750€/kk. Saatikka jos yksiöön vielä kuuluu kottikärryllisen verran lannanpoistoa päivittäin. Tämä "lannanpoistopalvelu" on kyllä yksiöissä mukavasti järjestelty vessoilla.

Harvat tallit kehäkolmosen ulkopuolella voivat kuitenkaan pyytää kunnollista hintaa palvelustaan, sillä hevosenomistajilla ei ole varaa/halua maksaa palveluista. Todellisuus hevostalleissa on tällä hetkellä se, että tallinpitäjät pyörittävät arkea omasta selkänahastaan 24/7, usein kykenemättöminä pitämään lomapäiviä tai tekemään liiketoimintaa kasvattavia tai kehittäviä investointeja yrityksen ollessa vain välttämättömimmän tuottava.

Ja nyt päästään siihen varsinaiseen aiheeseen eli niin kutsuttuun PIKKU JUTTUUN! Tähän pikku juttujen todellisuuteen olen päässyt sisään asuessani maalla ja pitäessäni omaa pikkutallia. Teen itse kaiken mahdollisen ja mietin samalla miten "kaikki mahdollinen" laajenee yksityisestä yleiseen.

Eräänä päivänä hevoskarsinan oven toinen sarana sanoi sopimuksen irti. Meidän ovet avautuvat suoraan ulos ja saranan metalli antoi periksi. Katselin rikkinäistä saranaa flunssaisena ja kovimmilla pakkasilla pikkulasten nenien valuessa vihreää räkää. Ei mitään mahdollisuuksia vaihtaa sitä. Kun tauti talttui, hyökkäsin paikalliseen rautakauppaan ja hain saranan. Jäin tietenkin suustani kiinni ja varoittelin pikkutytön isää hevosharrastuksen vaaroista ja kehotin vaihtamaan vaikka maastojuoksuun, pilke silmäkulmassa totta kai. Sarana plakkarissa, aikaa PIKKU JUTTUUN mennyt 35 minuuttia.

Tallustin sarana kourassa ovien luo. Totesin tarvitsevani pulttisarjani ja porakoneen. Etsin tarvikkeet, ne sentään olivat helposti löydettävissä. Kyykistyin oven viereen ja väänsin. Kas, tämä olikin mutteriruuvilla kiinni ja sain ruuvin katki. Vahingosta viisastuneena avasin loput mutteriruuvit ovessa olevasta saranametallista pulttiavaimella. Karmin puolella oli niin pitkät ruuvit, ettei porakone jaksanut pyörittää niitä auki, joten avasin ne murinan ja jupinan säestyksellä jatkovarrella ja tähtipääruuvipäällä. Hiki puski hattuun. Ennen uutta saranaa huomasin tarvitsevani hieman apua, kun paksu ja painava ovi meinasi kaatua päälleni, joten vauvaa nukuttava mummu tuli apuun pitelemään ovea. Sitten taas pulttiavainta ja porakonetta ja hiukan kiroilua, niin sarana oli paikallaan. 35 minuuttia meni tähänkin vaiheeseen.

Olin kyllä taas tyytyväinen pätevään ämmyyteeni, mutta suhteutettuna jatkuvasti ylikuumentuneeseen aikatalouteeni totean vaan, että PIKKU JUTTU = 70 minsaa. Jos tämä olisi rikkinäinen ovi yrittäjällä, joka fiksaisi itse, se olisi kallista aikaa. Saati jos työn ostaisi ulkopuolelta. Okei, ehkä ilon toisi supertehokas porakone (ja mullakin on jo Makita). Teen itse tällaisia juttua ihan omasta uteliaisuudestani. Mitä voin oppia? Miten tämä toimii? Ja tietenkin myös siitä syystä, ettei kukaan fiksaa tällaisia asioita puolestani.

Kiteytettynä se mitä haluan tällä tarinalla ilmaista on se, että jokaiseen tekoon tarvitaan tekijä ja tekeminen vie aina enemmän tai vähemmän tekijän aikaa. Jokaisen pohdittavaksi sitten jää, miten oman ja muiden ajan hinnoittelee ja mihin oma aika riittää. Ruuhkavuosia elävän pikkulasten äidin, joka samaan aikaan ratsastaa, hoitaa pientä talliaan ja tekee teatterialan töitä, aika on ekstrakallista! Niin kallista, että sarana oikeastaan saisi maksaa mulle!

Kuvassa erässä PIKKU JUTTU, joka itse asiassa tällä kertaa oli pikku juttu, eli kuluneen hokin vaihto.  Ei tarvittu ärräpäitä, eikä moottorityökaluja, riitti pelkkä hokkiavain ja hauikset!

Kyllä on hevosnainen näppärä

Olen täällä laittanut tarhanpohjia kuntoon, ettei hevoset uppoaisi saveen tai joutuisi kahlaamaan vedessä. Nyt kun pohjat ovat hyvät ja sepeliin on mennyt pari palkkaa, en saa askartelijoiden katkaisemien välitolppien paikalle uusia tolppia, koska maa ei anna periksi lainkaan. Muutamaa tolppaa varten en viitsinyt kaivuria paikalle pyytää, pihi kun olen (tai ainakin haluaisin olla...) niin tein pakkas- ja sepelimaahan sopivat aitatolpat.

Eli ensin hankkimaan kahvallisia ämpäreitä, sementtiä, hiekkaa ja paalimuovien sisäputket, jotka sain tutulta heinäntuottajalta.

Paalimuovien sisäputkiin porasin reikiä sekä aitaeristimiä varten, mutta myös sisälle tulevia puuosia silmällä pitäen. Aitatolppia napsahtelee usein poikki, mutta tuo paalimuoviputki on niin jämäkkää, että sitä tuskin rikki ensimmäiseksi saa.

Tarvittiin myös aika paljon kirosanoja, kun kevyessä räntäsateessa akkuporakoneella ja vispiläterällä vatkasin betonia. Putken täytin vain noin 10 senttiä alhaalta ylöspäin, jotta aitatolppapuun saisi vielä jämäkästi putkeen istumaan. Viikko kuivumisaikaa ja sitten sisäpuut muutamalla ruuvilla paikalleen, eristimet ja voila, homma on valmis. Toistaiseksi ovat toimineet hyvin (noin kuukauden olleet käytössä väliaitaa pitelemässä), kunhan alalanka on tarpeeksi alhaalla ja hevoset eivät harrastele ämpäriosan kanssa.

KYLLÄ ON HEVOSNAINEN NÄPPÄRÄ! Mutta olisi tosi kiva, jos ei tarvitsisi aina olla... Terkuin lähettäkää rahaa ja remonttimiehiä, tai ainakin yksi kohtalaisen kokoinen kaivinkone ja lottovoitto. Tai edes yksi päivä, jolloin jotain ei hajoaisi.

Kuva 1. Ennen kiroiluja ja akkuporakoneen kanssa temmeltämistä.

Kuva 2. Betoni ja muutamat hiekkasattumat kuivumassa.