paitsi ettei ollutkaan.
Suomenhevostamman laihduttaminen on ilmeisen katastrofaalista puuhaa, sillä koimme laihdutuskuurin aikana jo toisen haaverin. Tamma on yöllä saanut vesiämpärinsä koukun huulestaan läpi. Aukaisin karsinan ovet ja ihmettelin veripilkkuja turvassa. Sitten näin huulen ja huokaisin.
Vein tamman tarhaan ja huokaisin uudestaan. Hän rupesi heti syömään, joten ihan murhaavasta haaverista ei ollut kyse. Sitten otin kännykän ja valokuvasin vekin. Juteltuani vakkarihevoskuumalinjakaverini Mervin kanssa tikkaamisen ja/tai epätikkaamisen hyödyistä, otin puhelinyhteyden Hippomediin.
Siellä oli eläinlääkäri kädet täynnä töitä, mutta antoi hyvät hoito-ohjeet ja niillä nyt yritetään kotikonstein selvitä haavanhoidosta. Suun haavat kuulemma paranevat nopeastikin, nyt olisi vain toiveissa pitää suu puhtaana (miten ihmeessä?!?!) ja toivoa, että huulen kappaleet tarttuvat nätisti toisiinsa.
Olin aamulla aivan huolissani sekä vihainen itselleni. Miksi en ole siirtynyt käyttämään toisenlaista juottomenetelmää?! Miksi heti, kun treeni kulkee, tulee jokin takapakki? Käytin tämän itseeni kohdistuvan ja melko turhanpäiväisen raivon toimintaan, heitin ämpärijuottosysteemin mäkeen (oikeasti annoin sen äitini mukaan muovinkeräykseen), ja porakoneella, rautasahalla ja vasaralla operoin ämpärikoukun seinästä.
Vasarointi tyydytti melko hyvin toimintaenergian. Tamma sai kipulääkettä, ja sitten lämmitin padassa juomavettä, jos hän itse tajuaisi huoltaa suuvärkkiään. Tutkimukset huulen alueella olivat hieman hankalia, kun hän selkeästi antoi ymmärtää, ettei tartte koskea. Kieli ja ikenet onneksi näyttävät säästyneen vaurioitta.
Olin aiemmin jo miettinyt, että haluaisin antaa hevoselle kuolaimettomia treenipäiviä, ja ilmeisesti tamma halusi vauhdittaa kuolaimettoman ratkaisun hankintaa...
Ihan hetken tekisi kuitenkin mieli vielä rutista, miks ja plääh ja taas jotain ja hiton hevoset ja hevoseton on huoleton ja voi samperi pamperi, mutta sitten totean, että opinpa ainakin itsestäni tässäkin onnettomuustilanteessa jotain. Toimin nopeasti, otan asioista selvää, tapahtumahetkellä priorisoin luontevasti ja teen tämän isältä opitulla (ja melko kehnolla itseilmaisustrategialla) äksyillen paineen alla. Lisättäköön kertomuksen yksityiskohdiksi vielä, että kun puhdistin hevosten vesipataa lämmitystä varten, alle kouluikäiset lapseni ulkoilivat hevostarhan vieressä, riitelivät keskenään, pienempi itki ja kaatuili lumihankeen, isompi otti autoista ikkunaskrapat ja käytti niitä lumilapioina, äitini hyppeli metsässä hakemassa kuusenoksaa, jolla rupesi hinkkaamaan padan hiilisisustaa puhtaaksi ja kaikenlaista sitä ehtikin tapahtumaan aamun aikana.
Nyt kun räjähtävä toimintaenergia on käytetty, nollaan hetken ennen töihin lähtöä. Tällä energialla ei pysy herkkänä ja huokoisena ryhmänohjaajana, vaan tällä energialla runnotaan läpi esteistä ja saadaan aikaiseksi aikatauluista ja reunaehdoista huolimatta. Hevoset - nuo itsereflektiohetkiä tuottavat hurmaavat huolipussit.
Myönteistä on se, että tamma juo vettä, hieman hämmentävää on se, että parivaljakko on myös alkanut syömään kakkaa. Onko se laihdutuskuuri ihan oikeasti noin kova paikka? (On se, trust me, I know.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti