Se tunne

Eilen oli karsea ilma. Maa jäässä ja ällöttävä, kylmä tihkusade. Mutta ei haitannut! Hevosen selässä ei sadetta huomaa. 

Tein ensin maastolenkin Rokin kanssa ja otin sitten vielä Leidin rinnalle juoksemaan. Tiet olivat peilijäässä, mutta hokit purivat hyvin maahan ja metsässä oli vielä lunta. 

Kuva on sellaisesta hetkessä, kun ollaan juuri tyttöjen kanssa laukattu jyrkkä mäki ylös ja olen ihan onneni kukkuloilla, kun nämä kaksi hevosta ovat niin äärettömän ihania ja järkeviä ja tulevat mainioisti toimeen keskenään. Varmaan näistä hetkistä, elämyksistä ja kokonaisvaltaisesta onnentunteesta johtuu koko hevostelu. Miten sitä muuten jaksaisi lapata joka päivä lantaa ja raahata heiniä kylmässä vesisateessa?

Vielä parempaa oli kuitenkin lenkillä luvassa. Rokki on kehittynyt niin, että hän pystyy laukkaamaan niin pientä ja rauhallista laukkaa, ettei Leidin tarvinnut kuin hölkätä vieressä. Se on paljon se! Harva varmaan voi samaistua tähän, jos hevonen on aina ollut hyvälaukkainen. Rokki kuitenkaan ei ole sitä ollut, vaan pari vuotta sitten vielä painoi aina täysillä. Nyt hänen takaosansa, koordinaatiokykynsä ja lihaksensa ovat niin iskussa, että hidas laukka sohjossakin onnistuu. Ja mä olen tehnyt tämän! Niin. Ihan itse! * taputtelee itseään tyytyväisenä. Ei niitä selkään taputtelijoita paljoa ole, kun on oma talli ja olen ratsastanut viimeiset kuukaudet yksin maastossa. Joskus olisi ihana kuulla, että "olet tehnyt sen kanssa niin PALJON ja hyvin töitä." Taidan tänään sanoa sen itselleni peilin edessä ja toivoa, ettei samalla hetkellä hevosesta pamahda jokin paikka rikki. Yleensä niin tapahtuu, kun hommat rupeavat kulkemaan. Vai onko tämä vain onnistumisenpelkoa?