Haaveilua, kun en kipeydeltäni muuta voi.

Mun pitäisi levätä, mutta en saanut äsken unta, ja aivot on taas vaihteeksi vähän ylikierroksilla.

Olen jostain kumman syystä alkanut haaveilla estehyppelystä. Minä, joka aina olen ollut enemmän kouluratsastusihmisiä. Kun lukioikäisenä ratsastin suomenhevosruuna Erkkoa, josta parempaa hevosta saa etsimällä etsiä, niin kaikki oli mahdollista. Sen, anteeksi, Hänen kanssaan pystyi hyppäämään, tekemään yksinään monen tunnin maastolenkkejä, hyppäämään maastoesteitä, baanattamaan raviradalla kiitolaukkaa ja vääntämään kentällä koulua. Sen lisäksi Erkon selässä pystyi seisomaan, kääntymään ja niin edelleen. Joskus kävimme ilman satulaa riimun kanssa maastossa.

Se oli muuten perfekto ja olisin saanut sen ostaa, mutta juuri silloin lukion loppumisen aikoihin tulevaisuus oli liian epävarma hevosen ostoa ajatellen. Siitä tulikin sitten 2003-2009 vuosien mittainen ratsastuspaussi. Kyllähän mä siellä stadissakin koitin ratsastaa, mutta en oikein istunut niihin meininkeihin kiertämään kehää 8 muun kanssa entisen ravihevosen selässä.

Mun pitäisi varmaan miettiä joitakin osatavoitteita, että osaisin paremmin motivoitua tavoittelemaan niitä, tiedostaa oma kehittyminen paremmin. Korjaan: mä haluan miettiä osatavoitteita, ja mikäs se päätavoite olisi? Hmm...

Mä voisin olla niin hullu ja unelmoida siitä kentässä kisaamisesta. Mutta se että riittääkö meikäläisen pää sellaiseen, onkin sitten iiiihaaan toinen juttu.

Kenttäratsastus on kreisiä meininkiä