Kolmas kerta toden sanoo?

Olen aika paljon miettinyt, pohtinut, kääntänyt ja vääntänyt Rokin kanssa. Että riittääkö hän mulle, onko tarpeeksi laatua, osaanko tarpeeksi, osaako hän tarpeeksi, pysyykö tarpeeksi terveenä ja niin edelleen.

Pikkuhiljaa on tässä tullut omatkin reunaehdot selvemmiksi. Aiemmin ajattelin, että kyllä se kenttäratsastus on kuninkuuslaji ja sitä on pakko päästä kokeilemaan. Nyt omien lasten synnyttyä ja lähes kaikkien raajojen oltua kipsissä ja leikkauspöydällä (tosin kiinni torsossa, ei ne yksinään siellä ole köllineet) on käynyt selväksi, että EN halua mennä kenttää ja esteetkään eivät enää ole niin houkuttelevia, kun olen Leidin kanssa saanut niitä mennä.

Joten lopputulema tästä kaikesta pähkäilystä: se parisuhde ja kavioliitto on mulle sittenkin se kaikkein merkityksellisin. Se miten toisen kanssa opitaan olemaan yhtä ja joskus toistakin.

Tämä syksy me ollaan Rokin kanssa jumpattu. Tosi varovaisesti, lämmitelty ristiselkää ja voimistettu oikeaa takajalkaa, joka on se heikompi. Samalla yritetty venyttää vasenta lapaa ja kylkeä, kun ne lihakset supistuvat mieluummin kuin venyvät.

Tämä jumppa tuntuukin palkitsevan. Aatonaattona kävin lyhyellä noin 10 minsan lenkillä fysioterapeuttisen hevosen "salitreenin" jälkeen, ja teimme käyntiavosta ihanan napakoita laukannostoja, ja laukassa avoa ja sulkua. Ne tuntuivat hevoselle helpoilta ja hän tuntui halukkailta. Se on rasti seinään! Lopetin välittömästi, tulin pois selästä ja kävelimme yhdessä kotiin. Oli kyllä aika makea fiilis!

Otsikkoon "kolmas kerta toden sanoo?" palatakseni mietin sitä, kuinka Rokki tuli mulle ja koulutin hänet. Sitten tuli kohtalokas liukastuminen ja ristiselkä oireili pari vuotta. Hilman synnyttyä mentiin pikavauhdilla kasvattajakisaan, ja silloin oli jo takana kaksi nollasta sataan kertaa. Kasvattajakisan jälkeen yritin kisata, mutta Rokki oireili, eikä ihme! Mentiin ihan nolla lihaksesta ja tiineyslöysyydestä pikanopeudella voimakkaisiin kokoamisiin, mikä on tuollaiselle pitkärunkoiselle ja matalakaulaiselle tammalle rakenteellisesti tosi raskasta. Olisi pitänyt ottaa iisimmin.

Nyt tehtiin Diiva. Rokki sai levätä ja multa poistui oman raskauden ajalta se hevosen pakkoliikuttamisen ajatus. Hyvä niin. Nyt kun aikaa pitää jakaa kahden lapsen ja useamman työn ja eläimen kesken, ei tunnu ainakaan että pääsisin Rokki liialla liikuttamisella pilaamaan. Nyt tavoitteena on "hiljaa hyvää tulee" -tyyppinen ratkaisumalli, jossa me Rokin kanssa yhdessä haetaan sellaista harmonista yhteistyön tapaa, jolla sekä minä että hän pysyttäisiin kunnossa.

Ehkä se kolmas nollasta kuntoon projekti nyt onnistuu! Tai jos ei, niin ainahan niitä ihania varsoja voi tehdä...