Tänään meillä oli hammashoitoa, lääpittiin ponia ja varsat saivat temmeltää. Rokki tuijotti minua ja Satua ennen tarhasta poisottoa meitä lähimpänä olevassa kulmassaan ja jätti ponin syömään heidän yhteisiä heiniään. Ennenkuulumatonta!
Kun otin Rokin iltaiseen pyllyjumppaansa, hän oli niin vihainen. Korvat luimussa, silmät kovina, sieraimen vieressä ryppy, joka kertoo tamman olevan täysin suivaantunut vallitsevaan asioiden tilaan. Metacam -kuuri jatkuu, ja käynti ja ravi on jo lähes täysin symmetristä, joten kipukäyttäytymistä tämä ei ollut.
Harjasin Rokkia ja kaverini kehuskeli häntä. Huono tuuli jatkui ja satulakin hiukan kiukutti. Hetkeksi jäin harjan viereen vain rapsuttelemaan ja hengittelemään samaan tahtiin. Juttelin hänelle mitä tehdään ja kaverini kanssa hieman naureskellen totesimme, ettei ehkä ole tamman paras päivä. Lopulta kentälle lähdettiin hyväntuulisen tamman kanssa. Kysymys kuuluukin; voiko hevonen olla mustasukkainen? Voiko hevonen kiukutella huomionkipeyttään? Mitään muuta tässä välissä ei tapahtunut kuin että hän sai huomiota ja paijausta. Edes palkkaa tai nameja ei oltu vielä annettu.
Omalla otannallani vastaisin, että hevonen voi olla mustasukkainen, vaikka se tuntuukin turhalta inhimillistämiseltä. Hoitotoimenpiteisiin kiukutteleva tulleesta tylleröstä kuoriutui kultainen kaveri lyhyen vuorovaikutuksen aikana. Kentällä allani oli oikein rauhallinen, tyytyväinen ja iloinen tyttöhevonen. Uusi satula tuntui todella hyvältä ja hevonen antoi sille myös viisi tähteä. Ei hätäkakkoja, ei kiirehtimistä, vaan pitkän kaulan tarjoamista ilman jatkuvaa kädellä nyppimistä. Pieni ja vaimea sisäinen hurraahuuto tuli myös selkänikamiltani. Tässä satulassa ne tuntuvat pääsevän pinteestä ja lihaksisto vapautuu töihin.
Ohessa Satun näpsäisemät kännykkäkuvat pyllynkuntoutusjumpastamme.
