Se tunne

Eilen oli karsea ilma. Maa jäässä ja ällöttävä, kylmä tihkusade. Mutta ei haitannut! Hevosen selässä ei sadetta huomaa. 

Tein ensin maastolenkin Rokin kanssa ja otin sitten vielä Leidin rinnalle juoksemaan. Tiet olivat peilijäässä, mutta hokit purivat hyvin maahan ja metsässä oli vielä lunta. 

Kuva on sellaisesta hetkessä, kun ollaan juuri tyttöjen kanssa laukattu jyrkkä mäki ylös ja olen ihan onneni kukkuloilla, kun nämä kaksi hevosta ovat niin äärettömän ihania ja järkeviä ja tulevat mainioisti toimeen keskenään. Varmaan näistä hetkistä, elämyksistä ja kokonaisvaltaisesta onnentunteesta johtuu koko hevostelu. Miten sitä muuten jaksaisi lapata joka päivä lantaa ja raahata heiniä kylmässä vesisateessa?

Vielä parempaa oli kuitenkin lenkillä luvassa. Rokki on kehittynyt niin, että hän pystyy laukkaamaan niin pientä ja rauhallista laukkaa, ettei Leidin tarvinnut kuin hölkätä vieressä. Se on paljon se! Harva varmaan voi samaistua tähän, jos hevonen on aina ollut hyvälaukkainen. Rokki kuitenkaan ei ole sitä ollut, vaan pari vuotta sitten vielä painoi aina täysillä. Nyt hänen takaosansa, koordinaatiokykynsä ja lihaksensa ovat niin iskussa, että hidas laukka sohjossakin onnistuu. Ja mä olen tehnyt tämän! Niin. Ihan itse! * taputtelee itseään tyytyväisenä. Ei niitä selkään taputtelijoita paljoa ole, kun on oma talli ja olen ratsastanut viimeiset kuukaudet yksin maastossa. Joskus olisi ihana kuulla, että "olet tehnyt sen kanssa niin PALJON ja hyvin töitä." Taidan tänään sanoa sen itselleni peilin edessä ja toivoa, ettei samalla hetkellä hevosesta pamahda jokin paikka rikki. Yleensä niin tapahtuu, kun hommat rupeavat kulkemaan. Vai onko tämä vain onnistumisenpelkoa?

Robottihevonen Simo ja omien virheiden tiedostaminen

Olin tänään ratsastamassa Hööksin tiloissa robottiheppa Simoa. Hän oli aika rauhallinen kaveri, tosin meloi ravissa aika paljon. Lähdin Simon selkään sillä ajatuksella, että halusin selvittää miksi kummassa selkäni kestää ratsastamista ilman satulaa, mutta kipeytyy rististä satulan kanssa. 

Simo paljasti mulle, että oikea jalka on kovasti dominoiva ja painuu hiukan liian eteen. Tätä korjattiin pidentämällä oikeanpuolen jalustinta sekä kääntämällä varvasta hiukan kainaloon päin. 

Vasemmalla puolella sen sijaan kantapää painautui liian alas, eli se pitää jatkossa pitää rauhallisempana. Sivuttaisliikkeitä tehdessä taitoin oikeaa rannettani jokseenkin turhaan, joten siitä pitänee myös opetella pois. Kaiken kaikkiaan oikea puoleni oli selkeästi vahvempi kuin vasen. Muuten istunta oli hyvin keskellä, ja pysyin askellajeissa suht tiiviisti paikoillani, kunhan muistin käyttää vatsalihaksiani. Ohjaaja, jonka nimi meni meikäläiseltä ihan ohi, sanoi, että käden asento ja käyttö oli varsin hyvää, joten siitä ei sen enempää. 

Laukassa huomasin, että vatsalihakset eivät aina muistuneet mieleen ja välillä perse revähti ankkamaisesti liian taakse. Tässä siis syy, miksi ristiselkä kipeytyy. Kunhan muistaa pitää vatsan tiukkana ja ristiselän pyöreänä, pysyn todennäköisimmin säryttömänä. Tämän vuoksi ratsastan myös nykyään este- tai yleissatulalla. Koulusatuloihin lonkankulmaukseni sekä ristiluuni/sakraalinikama on liian jyrkkä. 

Kokeilin sitten kotona onnistuuko Rokin kanssa tai auttaako nämä kikat. Rokki oli vapaapäivän takia aivan aikapommi, mutta peltolaukoissa huomasin, että jumaleissön, kyllä vaan vatsalihat auttaa. Eikä tullut selkä tavanomaisen kipeäksi. Mielenkiintoista. Hiukan tällaista hifistelyä tämä on, mutta jotenkin tästä jäi ajatuksia raksuttamaan takaraivoon...

Leidi

Leidi sai joulukuun puolessa välissä revähdysdiagnoosin ja on siitä asti lepäillyt tai oikeastaan "lepäillyt" tarhalevossa. Hän on liikkunut mulla maastossa käsihevosena, ja eilen kiipesin selkään ensimmäistä kertaa. Koska itsesuojeluvaistoni on täysin puutteellinen, lähdin tietenkin heti mäkeen. 

Mäen päällä putosimme traktorin jälkeen, jonka jääkansi antoi periksi ja painuimme siitä läpi veteen. Mitä teki hevonen? Ei mitään. Otti etujalkansa pois vedestä ja oli, että jaa.

Jatkoimme kallioille ja metsän läpi tielle, jossa vetelimme hiukan ravia ja sitten mäkilaukkaa. Kyllä muuten lähti Leidiltä ihan eri tavalla räjähtävästi kuin Rokilta. Huh.

Lopulta kävimme tsekkaamassa uuden reitin metsässä ja Leidi oli kuin olisi aina ollut siellä.

Kentällä menimme pienen pätkän ravia. Laukkaakin koitin, mutta lumen alla on sen verran jäätä, että laukkuuttaminen tuntui aika vastenmieliseltä, joten annoin olla. On se ihana hevonen.